Potilaallako todistusvelvollisuus?

Tällä tarinalla on onnellinen loppu, mutta se voisi olla toisinkin!

Mietin sitä, mistä johtuu joidenkin lääkäreiden väkinäinen, vähättelevä ja osin epäileväkin suhtautuminen potilaisiin? Onko se työn tuomaa välinpitämättömyyttä, kyynisyyttä, lääkärin omaa jaksamattomuutta vai kuuluuko jo oikeasti tähän päivään, ettei kaikkia potilaita kannata eikä tarvitse ottaa aivan tosissaan?

Pääsin viimein tänään erikoislääkärille odotusarvolla, että puolitoista vuotta jatkuneeseen voimakkaaseen selkäsärkyyn ja sen tuomaan liikuntarajoittuneisuuteen tulisi joku selvitys. Omalääkäri oli lohduttanut sillä, että vaikka vaiva on ikävä, niin kannattaa uskoa siihen, että se paranee ajan myötä. Tietysti on hienoa, että hänellä oli näin vahva usko ihmeparantumiseen ja tottakai se on mahdollista, sillä mikään ei ole Jumalalle mahdotonta. En tosin ole varma, tarkoittiko hän tällaista paranemismahdollisuutta. Joka tapauksessa omalääkärini kirjoitti minulle paljon pillereitä ja jossakin vaiheessa niiden määrä taisi mennä vähän yli määräystenkin.

No, hän lähti ilmeisesti parempiin hommiin ja hänen tilalle tuli - onneksi - lääkäri, joka halusi tehdä muutakin kuin kirjoittaa pilleireitä. Hänen ansiostaan pääsin tänään erikoislääkärille.

Ensitöikseen erikoislääkäri totesi moittivalla ja myös ihmettelevällä sävyllä, että lähetteessä ei ollut yhtään kysymystä hänelle. Mietin, miten päästä heti alkuun tulleesta tukalasta tilanteesta, mutta en pystynyt antamaan hänelle vastausta. Valitettavasti! Tutkittuaan aikansa papereita - minulla oli aikaa tutkia hänen ilmoitustaluaan ja löysin sieltä yllätyksekseni tuoreen parkkisakon! - hän kysyi, mitä minä teen vastaanotolla? Yritin parhani mukaan kertoa, mitä omalääkäri ja Coxan ortopedi olivat minulle selittäneet, mutta se ei aukaissut täysin syntynyttä problematiikkaa!

Sitten taas mietittiin ja tutkittiin papereita sekä yllättäen koneelta löytyneitä röntgenkuvia. Pikku hiljaa asia selvisi lääkärille. Hän totesi, että tutkittuaan papereitani, hänen näkemyksen mukaan minulla on ollut pitkään oletettuja kipuja ja niistä johtuvia heijastuksia. Eli voi tuntea kipua vaikka sitä ei tosiasiallisesti olekaan. Ajattelin, että apua! Taas yksi lääkäri, joka luulee, että minä luulen, että minulla on kipuja. Mietin, että lähdenkö heti pois vai vasta vähän myöhemmin. Päätin jäädä. Kertasin, että oli oikeasti loukannut selkäni helmikuussa 2002 ja minulla oli oikeasti kipuja. En pysty istumaan kuin lyhyen ajan, muuten tarvitsen apua ylösnousemiseen, yöllä on lepokipua jne. Tähän lääkäri, että minä olen kodeiiniriippuvainen ja ei lääkkeitä saisi käyttää näin paljon. Jouduin pakosta tekemään välihuomautuksen, että en ole määrännyt itselleni yhtään pilleriä!

Seuraavaksi äidyimme väittelemään, olenko aloittanut erään lääkkeen käytön vuonna 2002 vai 2004. Minä väitin ensimmäistä ja lääkäri jälkimmäistä. En ole kotoisin Pohjanmaalta, mutta sisu ei antanut periksi ja tuo erä päättyi lopulta tuloksettomaan.

Sitten päästiin asiaan ja lääkäri kysyi yllättäen, mitä oikein haluan? Täytyy myöntää, että tuo kysymys yllätti minut täydellisesti. En ollut osannut varautua tuollaiseen! No, tämä oli minulle jo helpompi osio ja pääsin kertomaan pitkäaikaisesta haaveestani eli kaino toiveeni on, että selkä viimein oikeasti tutkittaisiin ja sen jälkeen hoidettaisiin niin, että pääsisin joskus kivuista. Tämä johti siihen, että siirryttiin keskustelemaan polven ja selän jumpasta. Jouduin kertomaan, että minulle on kerrottu, ettei polvea voida kuntouttaa fysiatrian avulla ja selkään en ole saanut mitään ohjeita - paitsi tietysti sen, ettei kannata hätäillä, sillä kyllä se joskus ihmeellisesti paranee.

Arvasin heti, että annoin väärän vastauksen. Tunsin kuinka lääkärin sisäinen maailma keihahti. Hän sanoi tutkivansa heti, pitääkö se paikkansa. Hän istui koneen ääressä pitkään pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa ja minulla syke nousi nousemistaan. Lääkäri luki ja sanoi, että sana tarkasti papereissa kerrottiin, että polveen ei anneta fysiatrista hoitoa, mutta ehkä joskus kannattaa kokeilla. Vastasinko siis väärin?

Lääkäri syventyi kirjoittamaan koneelle ja minä mietin, että tässäkö se sitten oli? Lopulta hän kääntyi minuun päin ja ojensi minulle paperipalan. Antaessaan sen minulle, hän sanoi vakuuttavalla äänellä, että  ei sieltä kuitenkaan mitään löydy. Mene odotushuoneen luukun kautta ja anna tämä sinne. Siis mistä ei löydy?! Pidätin hengitystäni ja luin paperin. Se oli lähete magneettikuvaan! Ensimmäinen ajatukseni oli, kun painoin oven hiljaa perässäni kiinni - onnistuin! Toinen ajatus oli, kuinka moni olisi antanut periksi jo alkumetreillä, kun ei olisi jaksanut tai uskaltanut sanoa mitään. Luulen, että valitettavan moni! Kolmas ajatus syntyi kotona. Pitääkö potilaalla olla tänä päivänä todistusvelvollisuus?