En voinut olla tarttumatta kynään, lukiessani tuomiorovasti Olli Hallikaisen kirjoitusta (AL 8.3.) ”Seurakunnissa nollatoleranssi kiusaamiselle”. Olen joutunut seuraamaan läheltä kahta kiusaamistapausta, jotka kummatkin tapahtuivat ev.lut. kirkossa, toinen Tampereella ja toinen lähikunnassa. Niiden perusteella uskallan väittää, ettei kaikille kiusaamistapauksille tehdä mitään. Varsinkaan jos mukana on tarpeeksi korkea-arvoisia työntekijöitä.
”Työilon puolesta” kirjoitti (AL 6.3.) osuvasti, miten Tampereen seurakuntayhtymässä on toimittu. Kukaan ei välitä. Työterveys ei ole tehtäviensä tasalla, työtoverit eivät uskalla/halua puuttua tilanteeseen ja pomot saavat hoitaa asiaa haluamallaan tavalla eli yleensä eivät mitenkään.
Työskentelin itse lähes kymmenen vuotta yhtymässä ohjaajana ja sinä aikana näin paljon sitä, mistä nimimerkki kirjoitti. Työilmapiiri seurakuntayhtymässä oli heikohko ja tuona aikana mm. moni työntekijä vaihtoi kokonaan alaa. Tapaus, jonka näin aivan läheltä, oli klassinen esimerkki kiusaamisesta eli juuri kuten Arto Jokinen kirjoitti (AL 12.3.). Alussa kaikki oli pientä ja ajan mittaan otteet kovenivat.
Kiusausta jatkui yhtymän esimiesten taholta lähes kuuden vuoden ajan ja loppupuolella käytössä olivat kaikki mahdolliset keinot. Kommunikointikyvyn heikentäminen, irrottamiset sosiaalisesta verkosta, maineen tahraaminen, eristäminen, työtehtävien loppuminen jne. Minkäänlaiset valitukset eivät merkinneet mitään. Tämä tapaus ei liene tuomiorovastillekaan vieras.
Joukko ihmisiä kirjoitti piispalle, mutta kirjelmää ei otettu käsittelyyn, koska siitä puuttui sana kantelu. Kaiken lisäksi joihinkin yritettiin vaikuttaa erinäisillä lupauksilla, että he kääntäisivät selkänsä kiusatulle.
Kaikki oli lopulta kuin pahasta unesta. Kiusattu ei antanut missään vaiheessa periksi, mutta hintana siitä oli vakava sairastuminen, joka johti lopulta kuolemaan.
Toinen tapaus ei onneksi ollut aivan näin traaginen. Siinä esimies muuttui ns. yhdessä yössä. Kaikki mikä oli ollut työntekijän kohdalla hyvää ja oikein, kääntyi päinvastaiseksi. Työntekijästä tuli huono, joka ei tehnyt esimiehen mielestä töitä, eikä osannut enää mitään. Sairauslomia yritettiin evätä ja työtehtävät muutettiin lähes täysin. Työntekijä joutui jatkuvan tarkkailun alaiseksi.
Tämä johti lopulta vuoden sairauslomaan. Työntekijän palattua työhön, esimies lupasi työterveyden kanssa käydyssä neuvottelussa edistää ja tehdä helpommaksi työhön palaamista. Ensimmäisessä kahden kesken käydyssä keskustelussa esimies ehdotti, että kiusattu irtisanoisi itsensä, koska se olisi kaikkien osalta paras ratkaisu. Se helpommasta työhön palaamisesta.
Kiusattu valitti esimiehen käytöksestä mm. tuomiokapituliin, saamatta sieltä kuitenkaan mitään apua. Piispan kanssa pyydetyt tapaamiset evättiin ja tuomiokapituli ratkaisi lopulta asian toteamuksella, ettei tapauksessa ole aihetta jatkotoimiin.
Onnekseen kiusattu sai muualta töitä, mutta tapaus jätti häneen syvät arvet, joita hän kantaa jatkuvasti mukanaan.
Kuten Jokinen totesi, yleisintä kiusaaminen on julkisella sektorilla ja kirkoissa. Tämä on Tampereen seurakuntayhtymässä usein kielletty ja sama meno tuntuu jatkuvan. Ikäville tapauksille ummistetaan silmät, eikä asiasta puhuta. Itsellenikin painotettiin, ettei saa kiukutella, eikä seurakunnasta puhua pahaa.
Ev.lut kirkko ei suinkaan ole ainoa uskonnollisista yhteisöistä, missä kiusaamista ilmenee, mutta löytyisikö sieltä tarpeeksi vahvoja henkilöitä tunnustamaan ilmiö ja sitä kautta tekemään asialle jotakin.
Jonkun työntekijän osaaminen voisi olla vahvuus, eikä uhka tai kateuden aihe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti