lauantai 17. maaliskuuta 2012

Nollatoleranssi kaukana todellisuudesta


En voinut olla tarttumatta kynään, lukiessani tuomiorovasti Olli Hallikaisen kirjoitusta (AL 8.3.) ”Seurakunnissa nollatoleranssi kiusaamiselle”. Olen joutunut seuraamaan läheltä kahta kiusaamistapausta, jotka kummatkin tapahtuivat ev.lut. kirkossa, toinen Tampereella ja toinen lähikunnassa. Niiden perusteella uskallan väittää, ettei kaikille kiusaamistapauksille tehdä mitään. Varsinkaan jos mukana on tarpeeksi korkea-arvoisia työntekijöitä. 
”Työilon puolesta” kirjoitti (AL 6.3.) osuvasti, miten Tampereen seurakuntayhtymässä on toimittu. Kukaan ei välitä. Työterveys ei ole tehtäviensä tasalla, työtoverit eivät uskalla/halua puuttua tilanteeseen ja pomot saavat hoitaa asiaa haluamallaan tavalla eli yleensä eivät mitenkään.
Työskentelin itse lähes kymmenen vuotta yhtymässä ohjaajana ja sinä aikana näin paljon sitä, mistä nimimerkki kirjoitti. Työilmapiiri seurakuntayhtymässä oli heikohko ja tuona aikana mm. moni työntekijä vaihtoi kokonaan alaa. Tapaus, jonka näin aivan läheltä, oli klassinen esimerkki kiusaamisesta eli juuri kuten Arto Jokinen kirjoitti (AL 12.3.). Alussa kaikki oli pientä ja ajan mittaan otteet kovenivat. 
Kiusausta jatkui yhtymän esimiesten taholta lähes kuuden vuoden ajan ja loppupuolella käytössä olivat kaikki mahdolliset keinot. Kommunikointikyvyn heikentäminen, irrottamiset sosiaalisesta verkosta, maineen tahraaminen, eristäminen, työtehtävien loppuminen jne. Minkäänlaiset valitukset eivät merkinneet mitään. Tämä tapaus ei liene tuomiorovastillekaan vieras. 
Joukko ihmisiä kirjoitti piispalle, mutta kirjelmää ei otettu käsittelyyn, koska siitä puuttui sana kantelu. Kaiken lisäksi joihinkin yritettiin vaikuttaa erinäisillä lupauksilla, että he kääntäisivät selkänsä kiusatulle. 
Kaikki oli lopulta kuin pahasta unesta. Kiusattu ei antanut missään vaiheessa periksi, mutta hintana siitä oli vakava sairastuminen, joka johti lopulta kuolemaan. 
Toinen tapaus ei onneksi ollut aivan näin traaginen. Siinä esimies muuttui ns. yhdessä yössä. Kaikki mikä oli ollut työntekijän kohdalla hyvää ja oikein, kääntyi päinvastaiseksi. Työntekijästä tuli huono, joka ei tehnyt esimiehen mielestä töitä, eikä osannut enää mitään. Sairauslomia yritettiin evätä ja työtehtävät muutettiin lähes täysin. Työntekijä joutui jatkuvan tarkkailun alaiseksi. 
Tämä johti lopulta vuoden sairauslomaan. Työntekijän palattua työhön, esimies lupasi työterveyden kanssa käydyssä neuvottelussa edistää ja tehdä helpommaksi työhön palaamista. Ensimmäisessä kahden kesken käydyssä keskustelussa esimies ehdotti, että kiusattu irtisanoisi itsensä, koska se olisi kaikkien osalta paras ratkaisu. Se helpommasta työhön palaamisesta.
Kiusattu valitti esimiehen käytöksestä mm. tuomiokapituliin, saamatta sieltä kuitenkaan mitään apua. Piispan kanssa pyydetyt tapaamiset evättiin ja tuomiokapituli ratkaisi lopulta asian toteamuksella, ettei tapauksessa ole aihetta jatkotoimiin.
Onnekseen kiusattu sai muualta töitä, mutta tapaus jätti häneen syvät arvet, joita hän kantaa jatkuvasti mukanaan. 
Kuten Jokinen totesi, yleisintä kiusaaminen on julkisella sektorilla ja kirkoissa. Tämä on Tampereen seurakuntayhtymässä usein kielletty ja sama meno tuntuu jatkuvan. Ikäville tapauksille ummistetaan silmät, eikä asiasta puhuta. Itsellenikin painotettiin, ettei saa kiukutella, eikä seurakunnasta puhua pahaa. 
Ev.lut kirkko ei suinkaan ole ainoa uskonnollisista yhteisöistä, missä kiusaamista ilmenee, mutta löytyisikö sieltä tarpeeksi vahvoja henkilöitä tunnustamaan ilmiö ja sitä kautta tekemään asialle jotakin. 

Jonkun työntekijän osaaminen voisi olla vahvuus, eikä uhka tai kateuden aihe.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Oikeanlainen lähimmäinen


Ihminen on erikoinen olento ja sen myötä myös hänen mielensä. Sitä toisinaan kuvittelee tuntevansa itsensä jopa hyvin, mutta tieto kuitenkin osoittautuu usein vääräksi. On tunne, että juuri nyt menee hienosti ja toiveiden mukaan. Jokainenhan haaveilee jostakin - ainakin silloin tällöin. Jostakin syystä jonakin tiettynä hetkenä kaikki loksahtaa omassa mielessä paikoilleen. Juuri näin haluan asioiden olevan, siitä riemuitsee. Kyseessä voi olla työ, harrastus, parisuhde, usko jne. Mutta arki tulee ja kaikki poksahtaa kuin ilmapallo. Ja alamäki vie kovaa.
Itse elin tällaisessa illuusiossa muutaman viikon. Oli vahva tunne oikeasta suunnasta. Pää suorastaan surisi uusia, entistä parempia ideoita ja tällä kaikella tuntui olevan Jumalan siunaus. 
Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Viime viikolla huipulla ollessani, iski ensin epäilys ja sitten suorastaan pakokauhu. Eilinen ei näyttänytkään enää upealta ja itseluottamuskin oli poissa. Tilalla oli itsensä vähättely ja epäonnistuminen. Se johti tietynlaiseen kriisiin ja läheisten hätääntymiseen. Kaikki päättyi lopulta onnellisesti ja läheisillä ja ystävillä oli tähän merkittävä osuus. Ja suurin pelastus oli uskon säilyminen ja Jeesuksen läsnäolo. Taas kerran sain huomata, kuinka tärkeitä ystävät ovat ja minulla on ystäviä. Hengellisesti kyse on Jumalan työstä - Hän painaa vasemmalla kädellä alas, että voi oikealla nostaa ylös.
Jeesus kehoittaa meitä rakastamaan lähimmäistämme niinkuin itseämme. Yksinkertainen käsky. Mutta - miksi se ei kuitenkaan aina toimi. Monet meistä ovat siinä onnellisessa asemassa, että meillä löytyy lähimmäisiä, ystäviä, jotka oikeasti välittävät. Mutta laajemmin ajatellen näin ei kuitenkaan kaikilla ole. Miksi? Itsekkyys, vähättely, farisealaisuus, eriarvoisuus. Löytyisikö näistä syitä?
Kuka ja millainen sitten on oikeanlainen lähimmäinen eli sellainen, jota voi auttaa? Jeesuksen käskyssä ei siitä erikseen mainita, olisikohan Häneltä unohtunut se? 
Itse olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa. Tai oikeastaan pohtinut sitä, mitä olen kuullut ihmisten sanovan. Olen ollut mukana 11 vuotta Baltiaan suuntautuneessa avustustyössä. Monen mielestä se on tärkeätä. Siitä on osoituksena pelkästään viime syksyltä ne sadat mustat jätesäkit täynnä hyväkuntoista vaatetta. Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä. Melko usein kommenttina kuulee, miksi te autatte EU-maan kansalaisia. Virossahan kaikki on hyvin. Hieman pidempi keskustelu on osoittanut, että kommentin esittäjä on käynyt Tallinnan vanhassa kaupungissa ja tehnyt sen perusteella analyysinsa. Eli voiko virolaista auttaa?
Entä sitten paljon kohua aiheuttaneet Romania mustalaiset, jotka ovat suututtaneet mm. Helsingin ja Tampereen virkamiehet ja asukkaat. He aiheuttavat läsnäolollaan epäsiistin katukuvan ja ovat muutenkin epämiellyttäviä. Voiko sitten tällainen ihminen olla Jeesuksen tarkoittama lähimmäinen, jota tulisi rakastaan niinkuin itseään? Missä menee raja? Ja kenellä on oikeus vetää raja?
Olen syyllinen molempiin tapauksiin. Olen siis auttanut ja tulen jatkossakin auttamaan virolaisia ja latvialaisia. Siellä osa lapsista näkee nälkää ja se riittää minulle syyksi. Olen myös antanut aina joskus muutaman lantin Romanian mustalaiselle ja tulen tekemään jatkossakin näin. Minua on kyllä nuhdeltu tästä ja perusteluna on ollut, että nämä mustalaiset syövät paremmin ja heillä on paremmat vaatteet kuin nuhtelijallani. Mene ja tiedä. Mutta sen tiedän, että nämä ihmiset ovat uhreja. Omassa kotimaassaan he eivät ole minkään arvoisia ja rikollisjärjestöt käyttävät heitä hyväkseen. Se, että heidät lennätetään Suomesta takaisin Romaniaan, ei ole mikään ratkaisu. Romaniaa ja Bulgariaa sekä muita ihmisoikeuksia rikkovia maita on painostettava muuttamaan tapansa. Kyllä EU:lla ja sen yksittäisillä jäsenmailla on olemassa siihen tarvittavat keinot. Kyse on halusta. Onneksi sisäministeri Päivi Räsänen on toiminut jo tämän suuntaisesti. 
Vaikka tiedän, että rikollisjärjestöt ovat Tampereellakin olevien mustalaisten taustalla, toivon silti antaessani, että näille syyttömille ihmisille jäisi siitä edes osa. Jos en anna, niin silloin siihen ei ole edes mahdollisuuttakaan. 
Minulla siis on lähimmäisiä, jotka välittävät ja haluavat auttaa. Itse haluan jakaa edes jotakin pientä tästä. Ja kuitenkaan en ole sen kummempi kuin kukaan muukaan.
Munkki Serafim kertoo kirjassaan Tie ylösnousemukseen - suuren paaston ja pääsiäisen sanoma aiheesta mm. seuraavaa: ”Hengellisyyttä etsitään yleensä puheista ja rukouksista. Jumalan rakkauden suuremmasta osallisuudesta haaveillaan kirjojen äärellä ja tunnelmoidaan pyhillä paikoilla. Jumalan hyvyys on kuitenkin myös kadulla avoimesti jaettavana. Kerjäläisten kourat, jotka ojentuvat sinua kohti, tarjoavat sinulle Jumalan armoa, toteaa Johannes Krysostomos. Jumala ei ole vain jossain toisella puolella. Hän on läsnä ´vähimmissä veljissään´. 
Ketä Kristus tarkoittaa? Kuka on hänen vähin veljensä? Me elämme globaalissa maailmassa, ja se tekee tästä kysymyksestä tyrmistyttävän. Kaikki se, mikä on meille tavallista suomalaista elämänmenoa, on maailmanlaajuisessa mittakaavassa kestämätöntä kerskakulutusta. Suomalaiset kuluttavat huomaamattaan luonnonvaroja niin, että jos koko maailma eläisi samalla tavalla, neljäkään maapalloa ei riittäisi ihmiskunnalle. Me saatamme saada samasta työstä 20 kertaa enemmän palkkaa kuin aasialainen tai afrikkalainen ja pidämme sitä oikeutettuna. Viimeisenä päivänä joudumme tuomiolle yhdessä heidän kanssaan. Ei ihme, jos se yllätysten päivä.”