Potilaallako todistusvelvollisuus?

Tällä tarinalla on onnellinen loppu, mutta se voisi olla toisinkin!

Mietin sitä, mistä johtuu joidenkin lääkäreiden väkinäinen, vähättelevä ja osin epäileväkin suhtautuminen potilaisiin? Onko se työn tuomaa välinpitämättömyyttä, kyynisyyttä, lääkärin omaa jaksamattomuutta vai kuuluuko jo oikeasti tähän päivään, ettei kaikkia potilaita kannata eikä tarvitse ottaa aivan tosissaan?

Pääsin viimein tänään erikoislääkärille odotusarvolla, että puolitoista vuotta jatkuneeseen voimakkaaseen selkäsärkyyn ja sen tuomaan liikuntarajoittuneisuuteen tulisi joku selvitys. Omalääkäri oli lohduttanut sillä, että vaikka vaiva on ikävä, niin kannattaa uskoa siihen, että se paranee ajan myötä. Tietysti on hienoa, että hänellä oli näin vahva usko ihmeparantumiseen ja tottakai se on mahdollista, sillä mikään ei ole Jumalalle mahdotonta. En tosin ole varma, tarkoittiko hän tällaista paranemismahdollisuutta. Joka tapauksessa omalääkärini kirjoitti minulle paljon pillereitä ja jossakin vaiheessa niiden määrä taisi mennä vähän yli määräystenkin.

No, hän lähti ilmeisesti parempiin hommiin ja hänen tilalle tuli - onneksi - lääkäri, joka halusi tehdä muutakin kuin kirjoittaa pilleireitä. Hänen ansiostaan pääsin tänään erikoislääkärille.

Ensitöikseen erikoislääkäri totesi moittivalla ja myös ihmettelevällä sävyllä, että lähetteessä ei ollut yhtään kysymystä hänelle. Mietin, miten päästä heti alkuun tulleesta tukalasta tilanteesta, mutta en pystynyt antamaan hänelle vastausta. Valitettavasti! Tutkittuaan aikansa papereita - minulla oli aikaa tutkia hänen ilmoitustaluaan ja löysin sieltä yllätyksekseni tuoreen parkkisakon! - hän kysyi, mitä minä teen vastaanotolla? Yritin parhani mukaan kertoa, mitä omalääkäri ja Coxan ortopedi olivat minulle selittäneet, mutta se ei aukaissut täysin syntynyttä problematiikkaa!

Sitten taas mietittiin ja tutkittiin papereita sekä yllättäen koneelta löytyneitä röntgenkuvia. Pikku hiljaa asia selvisi lääkärille. Hän totesi, että tutkittuaan papereitani, hänen näkemyksen mukaan minulla on ollut pitkään oletettuja kipuja ja niistä johtuvia heijastuksia. Eli voi tuntea kipua vaikka sitä ei tosiasiallisesti olekaan. Ajattelin, että apua! Taas yksi lääkäri, joka luulee, että minä luulen, että minulla on kipuja. Mietin, että lähdenkö heti pois vai vasta vähän myöhemmin. Päätin jäädä. Kertasin, että oli oikeasti loukannut selkäni helmikuussa 2002 ja minulla oli oikeasti kipuja. En pysty istumaan kuin lyhyen ajan, muuten tarvitsen apua ylösnousemiseen, yöllä on lepokipua jne. Tähän lääkäri, että minä olen kodeiiniriippuvainen ja ei lääkkeitä saisi käyttää näin paljon. Jouduin pakosta tekemään välihuomautuksen, että en ole määrännyt itselleni yhtään pilleriä!

Seuraavaksi äidyimme väittelemään, olenko aloittanut erään lääkkeen käytön vuonna 2002 vai 2004. Minä väitin ensimmäistä ja lääkäri jälkimmäistä. En ole kotoisin Pohjanmaalta, mutta sisu ei antanut periksi ja tuo erä päättyi lopulta tuloksettomaan.

Sitten päästiin asiaan ja lääkäri kysyi yllättäen, mitä oikein haluan? Täytyy myöntää, että tuo kysymys yllätti minut täydellisesti. En ollut osannut varautua tuollaiseen! No, tämä oli minulle jo helpompi osio ja pääsin kertomaan pitkäaikaisesta haaveestani eli kaino toiveeni on, että selkä viimein oikeasti tutkittaisiin ja sen jälkeen hoidettaisiin niin, että pääsisin joskus kivuista. Tämä johti siihen, että siirryttiin keskustelemaan polven ja selän jumpasta. Jouduin kertomaan, että minulle on kerrottu, ettei polvea voida kuntouttaa fysiatrian avulla ja selkään en ole saanut mitään ohjeita - paitsi tietysti sen, ettei kannata hätäillä, sillä kyllä se joskus ihmeellisesti paranee.

Arvasin heti, että annoin väärän vastauksen. Tunsin kuinka lääkärin sisäinen maailma keihahti. Hän sanoi tutkivansa heti, pitääkö se paikkansa. Hän istui koneen ääressä pitkään pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa ja minulla syke nousi nousemistaan. Lääkäri luki ja sanoi, että sana tarkasti papereissa kerrottiin, että polveen ei anneta fysiatrista hoitoa, mutta ehkä joskus kannattaa kokeilla. Vastasinko siis väärin?

Lääkäri syventyi kirjoittamaan koneelle ja minä mietin, että tässäkö se sitten oli? Lopulta hän kääntyi minuun päin ja ojensi minulle paperipalan. Antaessaan sen minulle, hän sanoi vakuuttavalla äänellä, että  ei sieltä kuitenkaan mitään löydy. Mene odotushuoneen luukun kautta ja anna tämä sinne. Siis mistä ei löydy?! Pidätin hengitystäni ja luin paperin. Se oli lähete magneettikuvaan! Ensimmäinen ajatukseni oli, kun painoin oven hiljaa perässäni kiinni - onnistuin! Toinen ajatus oli, kuinka moni olisi antanut periksi jo alkumetreillä, kun ei olisi jaksanut tai uskaltanut sanoa mitään. Luulen, että valitettavan moni! Kolmas ajatus syntyi kotona. Pitääkö potilaalla olla tänä päivänä todistusvelvollisuus?

Nollatoleranssi kaukana todellisuudesta

En voinut olla tarttumatta kynään, lukiessani tuomiorovasti Olli Hallikaisen kirjoitusta (AL 8.3.) ”Seurakunnissa nollatoleranssi kiusaamiselle”. Olen joutunut seuraamaan läheltä kahta kiusaamistapausta, jotka kummatkin tapahtuivat ev.lut. kirkossa, toinen Tampereella ja toinen lähikunnassa. Niiden perusteella uskallan väittää, ettei kaikille kiusaamistapauksille tehdä mitään. Varsinkaan jos mukana on tarpeeksi korkea-arvoisia työntekijöitä. 

”Työilon puolesta” kirjoitti (AL 6.3.) osuvasti, miten Tampereen seurakuntayhtymässä on toimittu. Kukaan ei välitä. Työterveys ei ole tehtäviensä tasalla, työtoverit eivät uskalla/halua puuttua tilanteeseen ja pomot saavat hoitaa asiaa haluamallaan tavalla eli yleensä eivät mitenkään.

Työskentelin itse lähes kymmenen vuotta yhtymässä ohjaajana ja sinä aikana näin paljon sitä, mistä nimimerkki kirjoitti. Työilmapiiri seurakuntayhtymässä oli heikohko ja tuona aikana mm. moni työntekijä vaihtoi kokonaan alaa. Tapaus, jonka näin aivan läheltä, oli klassinen esimerkki kiusaamisesta eli juuri kuten Arto Jokinen kirjoitti (AL 12.3.). Alussa kaikki oli pientä ja ajan mittaan otteet kovenivat. 

Kiusausta jatkui yhtymän esimiesten taholta lähes kuuden vuoden ajan ja loppupuolella käytössä olivat kaikki mahdolliset keinot. Kommunikointikyvyn heikentäminen, irrottamiset sosiaalisesta verkosta, maineen tahraaminen, eristäminen, työtehtävien loppuminen jne. Minkäänlaiset valitukset eivät merkinneet mitään. Tämä tapaus ei liene tuomiorovastillekaan vieras. 

Joukko ihmisiä kirjoitti piispalle, mutta kirjelmää ei otettu käsittelyyn, koska siitä puuttui sana kantelu. Kaiken lisäksi joihinkin yritettiin vaikuttaa erinäisillä lupauksilla, että he kääntäisivät selkänsä kiusatulle. 

Kaikki oli lopulta kuin pahasta unesta. Kiusattu ei antanut missään vaiheessa periksi, mutta hintana siitä oli vakava sairastuminen, joka johti lopulta kuolemaan. 

Toinen tapaus ei onneksi ollut aivan näin traaginen. Siinä esimies muuttui ns. yhdessä yössä. Kaikki mikä oli ollut työntekijän kohdalla hyvää ja oikein, kääntyi päinvastaiseksi. Työntekijästä tuli huono, joka ei tehnyt esimiehen mielestä töitä, eikä osannut enää mitään. Sairauslomia yritettiin evätä ja työtehtävät muutettiin lähes täysin. Työntekijä joutui jatkuvan tarkkailun alaiseksi. 

Tämä johti lopulta vuoden sairauslomaan. Työntekijän palattua työhön, esimies lupasi työterveyden kanssa käydyssä neuvottelussa edistää ja tehdä helpommaksi työhön palaamista. Ensimmäisessä kahden kesken käydyssä keskustelussa esimies ehdotti, että kiusattu irtisanoisi itsensä, koska se olisi kaikkien osalta paras ratkaisu. Se helpommasta työhön palaamisesta.

Kiusattu valitti esimiehen käytöksestä mm. tuomiokapituliin, saamatta sieltä kuitenkaan mitään apua. Piispan kanssa pyydetyt tapaamiset evättiin ja tuomiokapituli ratkaisi lopulta asian toteamuksella, ettei tapauksessa ole aihetta jatkotoimiin.

Onnekseen kiusattu sai muualta töitä, mutta tapaus jätti häneen syvät arvet, joita hän kantaa jatkuvasti mukanaan. 

Kuten Jokinen totesi, yleisintä kiusaaminen on julkisella sektorilla ja kirkoissa. Tämä on Tampereen seurakuntayhtymässä usein kielletty ja sama meno tuntuu jatkuvan. Ikäville tapauksille ummistetaan silmät, eikä asiasta puhuta. Itsellenikin painotettiin, ettei saa kiukutella, eikä seurakunnasta puhua pahaa. 

Ev.lut kirkko ei suinkaan ole ainoa uskonnollisista yhteisöistä, missä kiusaamista ilmenee, mutta löytyisikö sieltä tarpeeksi vahvoja henkilöitä tunnustamaan ilmiö ja sitä kautta tekemään asialle jotakin. 

Jonkun työntekijän osaaminen voisi olla vahvuus, eikä uhka tai kateuden aihe.

Oikeanlainen lähimmäinen

Ihminen on erikoinen olento ja sen myötä myös hänen mielensä. Sitä toisinaan kuvittelee tuntevansa itsensä jopa hyvin, mutta tieto kuitenkin osoittautuu usein vääräksi. On tunne, että juuri nyt menee hienosti ja toiveiden mukaan. Jokainenhan haaveilee jostakin - ainakin silloin tällöin. Jostakin syystä jonakin tiettynä hetkenä kaikki loksahtaa omassa mielessä paikoilleen. Juuri näin haluan asioiden olevan, siitä riemuitsee. Kyseessä voi olla työ, harrastus, parisuhde, usko jne. Mutta arki tulee ja kaikki poksahtaa kuin ilmapallo. Ja alamäki vie kovaa.

Itse elin tällaisessa illuusiossa muutaman viikon. Oli vahva tunne oikeasta suunnasta. Pää suorastaan surisi uusia, entistä parempia ideoita ja tällä kaikella tuntui olevan Jumalan siunaus. 

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Viime viikolla huipulla ollessani, iski ensin epäilys ja sitten suorastaan pakokauhu. Eilinen ei näyttänytkään enää upealta ja itseluottamuskin oli poissa. Tilalla oli itsensä vähättely ja epäonnistuminen. Se johti tietynlaiseen kriisiin ja läheisten hätääntymiseen. Kaikki päättyi lopulta onnellisesti ja läheisillä ja ystävillä oli tähän merkittävä osuus. Ja suurin pelastus oli uskon säilyminen ja Jeesuksen läsnäolo. Taas kerran sain huomata, kuinka tärkeitä ystävät ovat ja minulla on ystäviä. Hengellisesti kyse on Jumalan työstä - Hän painaa vasemmalla kädellä alas, että voi oikealla nostaa ylös.

Jeesus kehoittaa meitä rakastamaan lähimmäistämme niinkuin itseämme. Yksinkertainen käsky. Mutta - miksi se ei kuitenkaan aina toimi. Monet meistä ovat siinä onnellisessa asemassa, että meillä löytyy lähimmäisiä, ystäviä, jotka oikeasti välittävät. Mutta laajemmin ajatellen näin ei kuitenkaan kaikilla ole. Miksi? Itsekkyys, vähättely, farisealaisuus, eriarvoisuus. Löytyisikö näistä syitä?

Kuka ja millainen sitten on oikeanlainen lähimmäinen eli sellainen, jota voi auttaa? Jeesuksen käskyssä ei siitä erikseen mainita, olisikohan Häneltä unohtunut se? 

Itse olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa. Tai oikeastaan pohtinut sitä, mitä olen kuullut ihmisten sanovan. Olen ollut mukana 11 vuotta Baltiaan suuntautuneessa avustustyössä. Monen mielestä se on tärkeätä. Siitä on osoituksena pelkästään viime syksyltä ne sadat mustat jätesäkit täynnä hyväkuntoista vaatetta. Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä. Melko usein kommenttina kuulee, miksi te autatte EU-maan kansalaisia. Virossahan kaikki on hyvin. Hieman pidempi keskustelu on osoittanut, että kommentin esittäjä on käynyt Tallinnan vanhassa kaupungissa ja tehnyt sen perusteella analyysinsa. Eli voiko virolaista auttaa?

Entä sitten paljon kohua aiheuttaneet Romania mustalaiset, jotka ovat suututtaneet mm. Helsingin ja Tampereen virkamiehet ja asukkaat. He aiheuttavat läsnäolollaan epäsiistin katukuvan ja ovat muutenkin epämiellyttäviä. Voiko sitten tällainen ihminen olla Jeesuksen tarkoittama lähimmäinen, jota tulisi rakastaan niinkuin itseään? Missä menee raja? Ja kenellä on oikeus vetää raja?

Olen syyllinen molempiin tapauksiin. Olen siis auttanut ja tulen jatkossakin auttamaan virolaisia ja latvialaisia. Siellä osa lapsista näkee nälkää ja se riittää minulle syyksi. Olen myös antanut aina joskus muutaman lantin Romanian mustalaiselle ja tulen tekemään jatkossakin näin. Minua on kyllä nuhdeltu tästä ja perusteluna on ollut, että nämä mustalaiset syövät paremmin ja heillä on paremmat vaatteet kuin nuhtelijallani. Mene ja tiedä. Mutta sen tiedän, että nämä ihmiset ovat uhreja. Omassa kotimaassaan he eivät ole minkään arvoisia ja rikollisjärjestöt käyttävät heitä hyväkseen. Se, että heidät lennätetään Suomesta takaisin Romaniaan, ei ole mikään ratkaisu. Romaniaa ja Bulgariaa sekä muita ihmisoikeuksia rikkovia maita on painostettava muuttamaan tapansa. Kyllä EU:lla ja sen yksittäisillä jäsenmailla on olemassa siihen tarvittavat keinot. Kyse on halusta. Onneksi sisäministeri Päivi Räsänen on toiminut jo tämän suuntaisesti. 

Vaikka tiedän, että rikollisjärjestöt ovat Tampereellakin olevien mustalaisten taustalla, toivon silti antaessani, että näille syyttömille ihmisille jäisi siitä edes osa. Jos en anna, niin silloin siihen ei ole edes mahdollisuuttakaan. 

Minulla siis on lähimmäisiä, jotka välittävät ja haluavat auttaa. Itse haluan jakaa edes jotakin pientä tästä. Ja kuitenkaan en ole sen kummempi kuin kukaan muukaan.

Munkki Serafim kertoo kirjassaan Tie ylösnousemukseen - suuren paaston ja pääsiäisen sanoma aiheesta mm. seuraavaa: ”Hengellisyyttä etsitään yleensä puheista ja rukouksista. Jumalan rakkauden suuremmasta osallisuudesta haaveillaan kirjojen äärellä ja tunnelmoidaan pyhillä paikoilla. Jumalan hyvyys on kuitenkin myös kadulla avoimesti jaettavana. Kerjäläisten kourat, jotka ojentuvat sinua kohti, tarjoavat sinulle Jumalan armoa, toteaa Johannes Krysostomos. Jumala ei ole vain jossain toisella puolella. Hän on läsnä ´vähimmissä veljissään´. 

Ketä Kristus tarkoittaa? Kuka on hänen vähin veljensä? Me elämme globaalissa maailmassa, ja se tekee tästä kysymyksestä tyrmistyttävän. Kaikki se, mikä on meille tavallista suomalaista elämänmenoa, on maailmanlaajuisessa mittakaavassa kestämätöntä kerskakulutusta. Suomalaiset kuluttavat huomaamattaan luonnonvaroja niin, että jos koko maailma eläisi samalla tavalla, neljäkään maapalloa ei riittäisi ihmiskunnalle. Me saatamme saada samasta työstä 20 kertaa enemmän palkkaa kuin aasialainen tai afrikkalainen ja pidämme sitä oikeutettuna. Viimeisenä päivänä joudumme tuomiolle yhdessä heidän kanssaan. Ei ihme, jos se yllätysten päivä.”